Retkeily kutistui remmilenkkiin pitkin Korpilahden mutaisia hiekkateitä. Tämän hetkisen olon huomioon ottaen taisi olla ihan hyvä ratkaisu. Reilu tunti tarvottiin mäkisessä maastossa ja meinasi henkisalpautua muutamaan otteeseen. Illalla oli vähän tukkoinen olo ja aamullakin räkää irtosi kohtuullisia määriä. Päätin kuitenkin lähtee, kun vuotava nenä ole ennenkään menoa haitannut. Eihän se henki meinannut sitten kulkee suun kauttakaan.

Luontopolulle ei päästy ollenkaan. Vaikkei täällä ole lunta kuin pieniä valkoisia länttejä, Korpilahdella oli siitäkin edestä. Rämpiminen muutaman kymmenen sentin kinoksessa ei ehkä olisi ollut fiksuin idea. Löydettiin lähtöpaikka, mutta se oli aivan pajuryteikön peitossa ja kinoksessa. Reittimerkkejä ei näkynyt lähtöpaikalta eteenpäin, joten ei lähdetty tarpomaan ja eksymään.

Pöksy käveli oikein nätisti narussa, eikä alkuinnostuksen jälkeen juuri yrittänyt haastaa kaveria leikkimään. Jospa tuokin alkaisi aikuistua. On me kyllä porukassa kävelyä harjoiteltukin sellaisten koirien kanssa, jotka eivät provosoidu pienestä vallattomasta ja eivät myökään vastaa leikkikutsuun.

Pöksyn kuntoa ei ainakaan tarvii kohottaa enää yhtään. Tultiin kotiin ja alkoi mellastamaan kissan ja Saken kanssa. Mä en tiedä, mistä tuo elukka kaiken energiansa ammentaa. Sitä vaan riittää ja se on aina yhtä energinen ja valmis hillumaan. Sitten pikkupentuaikojen en ole nähnyt en väsyvän mistään.